Sivumennen Podplay | Sivumennen

Tässä jaksossa Sivumennen antaa maanläheisiä ohjeita, miten tukea kirjallisuutta. Nojatuoli ja lukusana viisikymmentä mainittu. Entä mikä ohjaa Salman Rushdien kirjoittamista? Ja voiko kirjallinen maku militarisoitua? Lisäksi mietimme Knausgårdin suopealla avustuksella, miksi romaanilla on merkitystä, ja menemme ajatuksissamme solmuun. Jakson kirjana on Ágota Kristófin Iso vihko, joka näyttää sodan lohduttomuuden ja osoittaa, että kaksin on paremmin kuin yksin.

Olga Ravnin tulevaisuuteen sijoittuva romaani Alaiset on etäännytetty mutta täynnä tunnetta. Miksi vaalimme muistojamme ja tunteitamme viimeiseen asti, vaikka ne tuottaisivat tuskaa? Puhumme myös siitä, miltä näyttää suomalainen kyykytyskulttuuri Iida Rauman Hävityksessa – mutta myös, millaista elämä on iranilaisessa patriarkaatissa? Lopuksi esitämme huolen (jälleen kerran) teknologisesta kehityksestä: tuleeko meistä sitä tyhmempiä, mitä vähemmän luemme paperikirjoja?

Uusi vuosi, uusi kevät, uudet luettavat kirjat (joista osa ei ole uusia). Jonna suosittelee itkua ja taidetta Tukholmassa, ja Johanna aikoo tehdä kaikkensa, jotta eräs Suomessa häpeällisen vähälle huomiolle suuruus saadaan päivänvaloon. Paljon puhetta tunteista ja siitä, puhutaanko tunteista liikaa.

Opportunismin aikakausi riivaa Johannaa: onko demokratia niin huonolla tolalla, että odotamme yrityksiltä enemmän vastuullisuutta kuin poliitikoilta? Jonna taas inspiroituu posthumanismista – millaisia seurauksia kannamme sisimmässämme siitä, että syömme ja kulutamme toislajisia - ja olisiko aika kohdata eläimen syyttävä katse?

Molemmat rakastavat Kerstin Ekmanin kirjaa Suden jälki, jossa vanhan metsästäjämiehen elämä järkkyy, kun hän kohtaa suden.

Jonna sai nautintoa lukiessaan kirjaa, jossa hän on ulkopuolinen, ja se saa hänet kaipaamaan lisää keskustelua. Johanna puolestaan miettii, miksi tiettyihin keskusteluihin on niin helppo lähteä mukaan – ja miksi helppous oikeastaan olisi merkki olla lähtemättä. Lisäksi Jonna antaa entistä parempia tv-vinkkejä ja Johanna päätyy siihen, että on hyvin ok olla epälojaali omilleen.

Nobel-voittaja Annie Ernaux ja hänen kirjallinen kasvattilapsensa Édouard Louis ovat kirjoittaneet vanhemmistaan järisyttävän hienot ja perin juurin liikuttavat "autososiobiografiset" teokset. Miten kirjoittaa heistä, joita varten kirjallisuutta ei ole tarkoitettu?

Aluksi pohditaan militarisoituvaa mieltä, kotimaata kohtaan tunnettuja tunteita ja sitä, voisiko nationalismin tarinan kirjoittaa uudelleen.