Valoja Elisa Aaltola

Aarre

Simone Weil oli selvästi oikeilla jäljillä kärsimyksen opettavan jotain rakkaudesta ja totuudesta. Ensimmäisen jakson loppupuolella sairaalan pihalla ollessa sain itsekin transsendentaalisen kokemuksen. Vaikean sairauden ja kuolemanvaaran kohtaaminen ehkä mahdollisti ja herkisti saavuttamaan jotain uudenlaista tässä mielessä. Yhtäkkiä koin olevani osa jotain paljon, paljon monimutkaisempaa ja isompaa kokonaisuutta, kuin vain se tuttu arkinen minä, vaikka mitään mullistavaa ei varsinaisesti tapahtunutkaan eikä tätä kokemusta voinut mitenkään ulkoapäin havaita. Olen kuunnellut nyt kolme jaksoa ja aloittanut neljättä. Olen kahden vaiheilla, toisaalta haluan kuunnella kaikki jaksot heti ja toisaalta säästää, koska ei ole mikään kiire ja jokaista jaksoa on mukava makustella jälkikäteen kaikessa rauhassa. "Valoja" on rauhallista, syvää ja miellyttävää kuunneltavaa, jonka mukana ehtii itsekin miettiä. Empatian ja rakkauden filosofiaa tämä maailma varmasti tarvitsee huomattavasti nykyistä enemmän. Niistä on hienoa kuulla uudenlaista, syvällistä pohdintaa. Vaikka eläinten ja ympäristön silmitön tuhoaminen on suurin murheen ja ahdistuksen aihe, on kuitenkin lohdullista ja myös mieltä nostattavaa muistaa ja ymmärtää, miten paljon saataisiin aikaan pelkästään ajattelun muutoksella ja laajentamalla empatian piiri koskemaan eläimiä ja luonnon monimuotoisuutta ja ihmeellisyyttä päämäärinä sinänsä, ainutlaatuisina ja arvokkaina kuten jokainen ihmiselämäkin. Sairaalan pihan kokemus sai miettimään, miten rajallista onkaan meidän kieli ja sitä kautta kielellinen ajattelu. Ehkä joskus aiemmin, animismin, uskon ja hengellisyyden syntyaikoihin ymmärsimme jopa paremmin näitä syviä tiedollisia ja henkisiä kokemuksia, koska emme edes yrittäneet ymmärtää niitä rationaalisesti tai kielellisesti. Mitä kokikaan luolamies tai luolanainen tähtitaivaan alla, ennen kuin ehkä oli mitään sanoja sitä kuvaamaan? Mitä kokee norsu sadekauden taas saapuessa tai korppi usvaisten pilvien seassa liidellessään vuorten välissä, gorilla poikasen syntymän jälkeen? Onko ketulla kolossaan kodikasta? Mitä tuntee valas rakastuessaan? Tai joutsen palatessaan kevään tullen lappiin vielä jään peittämälle omalle järvelleen? Ehkä osa meidän vieraantumisesta luonnosta selittyy meidän yrityksellä rationalisoida ja käsitteellistää kaikki. Ehkä kieli kaikessa hienoudessaan on saanut meidät myös unohtamaan jotain keskeistä olemassaolosta ja todellisuudesta. Ehkä tässä voimme oppia muilta eläimiltä, jotka elää konseptien ja havainnoinnin maailmassa. Ehkä meidän tulee kuvitella koko planeetta kuolleeksi, jotta alamme oikeasti arvostaa sitä itsenään eikä vain resurssina ja käyttökohteena. Ehkä tämä kuvitelma tulee mieliimme jo pian. Ehkä peli on menetetty, ehkä ei. Joka tapauksessa kiitos Elisa näistä hienoista näkökulmista ja mietteistä ja että jaksat tuoda eläinten oikeuksia ja eläinten näkökulmaa esiin. Enemmän sanoja, enemmän tekoja, enemmän toivoa.