Hyvästi musiikki, itkunauruemoji Anton Grillo

Fugazi! Anton rakastaa näitä äijiä (enemmän ku kavereina). Räkästä touhua, hirveen kivaa. Selvät pojat huutavat itsestään ja yhteiskunnasta hienojen post-hardcore-pläjäyksien päälle. Inkä päätti levyn. Inka päätti seuraavankin. Hakekaa youtubesta Fugazi live at the Wilson Center 1988, niin tiedätte mitä Anton katsoo piristääkseen itseään elämän hakatessa heikkoa ihmistä lyttyyn. 

Maailman paras bändi. Kuunnelkaa kullat. Kaksi levyä. Ihanaa vinkunaa. Ohio. Wau. Wau. Lohimarsu. Wau

Inka ja Anton kuuntelivat selittämätöntä nostalgiaa aiheuttavan albumin, jonka äänimaailma on sekoitus kitsch-syntikoita, säröisiä kitaroita ja heinäsirkkojen siritystä. Anton puhuu Inkan päälle, Inka puhuu Jason Lytlen päälle, kukaan ei kuuntele ketään, olemme siis oiva esimerkki ihmiskunnan nykytilasta. Ensi kerralla Brainiacia. 

Hapuilua, heliumia, katkeruutta, hyviä mielipiteitä, huonoja mielipiteitä, kirkumista, laulamista, ihastelua, kauhistelua, turhanpäiväistä jauhamista ja Lars Ulrich syömässä voileipää. Käsittelimme hankalan albumin. Se herätti monia tunteita. Meillä siis on tunteet. Kansikuva on aivan tolkuttoman paska niinku pitikin.

Inka ja Anton kuuntelivat 70- luvun kauneimman miehen kulttilevyn vuodelta 1977. Bowie! Berliini! Eno! Visconti! Kyllikki! Räjähtänyttä tuotantoa ja keskeneräisiksi jätettyjä kappaleita. Mitä hyviä mielipiteitä podcastimme juontajilla on tästä albumista?  

Inka ja Anton aloittavat matkansa kohti musiikillista sivistystä kuunnellessaan levyjä, joita heidän olisi pitänyt kuunnella jo aikoja sitten. Ensimmäisessä jaksossa käsitellään Sonic Youth-yhtyeen levyä Daydream Nation (1988).