6 Folgen

Elämäni eläimet -tarinakokonaisuus on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.

Elämäni eläimet – Aattu Haara Aattu Haara

    • Haus- und Wildtiere

Elämäni eläimet -tarinakokonaisuus on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.

    Elämäni eläimet. Osa 6: Sera

    Elämäni eläimet. Osa 6: Sera

    Ensimmäisen oman, aivan itse valitsemani koiran Nitan kuolema oli kova isku. Vaikutus oli suurempi, kuin mitä olin osannut edes ajatella. Elämäämme tuli reikä, eikä kotimme tuntunut enää samalta. Vaikka olimme asuneet uudessa kodissamme vasta puolisen vuotta, Nita oli jo ehtinyt tulla osaksi uusia käytäntöjä ja tapoja. Päivittäiset rutiinit olivat jo ehtineet vakiintua. Aamulenkki, iltalenkki, ruokailu ja iltapisut olivat kaikki paikoillaan. Rutiinit olivat jopa niin vahvoja, että Nitan sielu tuntui jäävän vielä asumaan kanssamme.





    Kevään ajan aina aamuisin herättyäni tunsin Nitan tulevan tervehtimään minua ja päivän mittaan se tuntui kulkevan jalkojeni vierestä, vain vähän koskettaen. Töistä tullessani tunsin, kuinka se oli minua vastassa eteisessä, venytellen ja töpöhäntäänsä innokkaasti vispaten. Vähitellen kevään kääntyessä kesään, ja ikävän ja kaipuun helpottaessa myös Nitan sielu tuntui lähtevän maallisen tomumajansa perään. Viimeisen sijansa Nitan tuhkat saivat tuona kesänä kesäpaikkamme järven rannasta. Kun nyt myöhemmin pulahdan uimaan tuossa samaisessa rannassa, muistan, kuinka Nita ei koskaan oppinut uimaan kunnolla. Se halusi pitää takajalkansa aina järven pohjassa ja syvemmälle mentyään seisoi lähes pystyssä ja läiskytti etutassuillaan vettä. Kuin siipiratasalus.



    Nitan jälkeen koiraton kauteni kesti 8 vuotta. Minusta vain tuntui, että vielä ei ollut aika. Ja onhan se myös niin, että ilman lemmikkiä matkustelu ja muut menot ovat paljon helpompia järjestää. Tässä välissä vanhempani ehtivät ottaa jo uudet koirat, kun edellisistä aika jätti. He pysyivät tutuissa roduissa, perhoskoirassa ja terrierissä. Terrieri on samanrotuinen kuin ensimmäinen koiramme Pipa, valkoinen länsiylämaanterrieri.



    Perhoskoira Ama kävi luonamme ensimmäisen kerran aivan pentuna, heti luovutuksen jälkeen. Hassu pieni koira. Se saattoi touhottaa menemään ja sitten aivan yhtäkkiä, se kaatui kyljelleen. Kun menin katsomaan lähempää, että henkikö siltä lähti, niin kuuliin vain pennu tuhinaa. Se otti torkut, ja jatkoi pian taas menoaan. Sitten se keksi, että olohuoneen mattomme onkin mainio purulelu. Se alkoi jyystää maton reunaa, ja kun huomasin sen, kielsin sitä ja annoin sille pienen luunapin sen pieneen nokkaan. Maton pureminen jäi siihen, mutta luunapilla oli myös muita vaikutuksia. Tuon luunapin jälkeen suhteemme ei enää koskaan palautunut ennalleen. Ama nimittäin otti minut aivan erityiseen paikkaan sydämessään. Vaikka tapaamme enää vain pari kertaa vuodessa, on se aina aivan pakahtumaisillaan minut nähdessään, seuraa minua joka paikkaan ja muutenkin käyttäytyy kuin minun koirani, vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkin. Ama on muuten myös tämän Elämäni eläimet -tarinan tunnistekuvassa.



    Sitten, vuosien jälkeen, alkoi taas tuntua, että olisin valmis ottamaan uuden koiran. Dobermannia en enää kuitenkaan halunnut. Minusta ne vinkuivat liikaa. Halusin myös sellaisen koiran, joka olisi mielellään ulkona myös kylmällä ilmalla, ja joka osaisi toimia itsenäisesti. Koko ja väritys puolestaan saivat olla samoja, kuin dobberilla.



    Tutkin koirakirjoja samaan tapaan kuin ensimmäistä omaa koiraa harkitessa, ja löysin ranskalaisen paimenkoiran, beauceronin. Luonnekuvaus ja ulkonäkö osuivat kohdilleen omien ajatusteni kanssa. Paimenkoiraa en ensisijaisesti ollut hakemassa, mutta kun tutustuin rotuun tarkemmin, vaikutti se juuri oikealta minulle. Puhuin löytämästäni rodusta kavereideni kanssa, ja kas, he tunsivat omista harrastuksistaan tämän rodun koiria ja omistajia. Ja näin päädyin ensimmäisiin pelastuskoiratreeneihini. Tapaamiseni näiden koirien kanssa vahvisti sen tunteen, että tässä on minun rotuni. Ihastuin koiriin välittömästi. Lisäksi kuulin, ett

    • 18 Min.
    Elämäni eläimet. Osa 5: Nita

    Elämäni eläimet. Osa 5: Nita

    Kun lähdin opiskelemaan, jäi koirani Pipa vanhempieni luo. Järjestely oli tietenkin käytännön sanelemaa. Aluksi asuin sukulaisten luona, sitten vanhassa talossa järven rannalla ja vielä soluasunnossa, ennen kuin pääsin muuttamaan ensimmäiseen omaan kotiini. Tuossa vaiheessa Pipallakin oli jo reilusti ikää, ja vaikka se kävikin luonani kylässä, asuin kolmannessa kerroksessa ilman hissiä, ei se voinut muuttaa luokseni. Loppuelämänsä se siis vietti siinä kodissa, jonka se oli elämänsä aikana oppinut tuntemaan.





    Minulla oli kuitenkin oman koiran hankinta koko ajan mielessä. Puhuin asiasta kavereilleni aika ajoin, ja sitten sattui, että yksi opiskelukaverini tunsi dobberinkasvattajan kotipaikkakunnallaan. Tartuin tilaisuuteen tietenkin heti, soitin kasvattajalle ja halusin varata pennun. Kasvattaja oli varsin epäleväinen aluksi. Hän ihmetteli, miten joku tyyppi vain soittelee ja kysyy koiraa. Hän sanoi varsin topakasti, että mitään pihakoiraa hän ei myy. Myöhemmin paljastui, että epäilysten taustalla oli huonot aikaisemmat kokemukset. Seuraavalla reissulla vanhempieni luo Lappiin poikkesin kasvattajan luona ja tutustuin tulevan pentueen emään ja isään. Kasvattajan asenne muuttui heti, kun hän näki miten tulin koirien kanssa toimeen.



    Pentu oli siis varattu, mutta odotus ei ollut ohi. Tämä kasvattaja teetti vain yhden pentueen vuodessa, ja kuluvan vuoden pentue oli jo varattu. Oma pentuni tulisi seuraavana vuonna. Minulle jäi siis hyvin aikaa lukea kaikki mahdollinen dobermanneista ja siitä, mitä niiden kanssa voi harrastaa. Selvitin myös mihin palveluskoirayhdistykseen minun kannattaisi liittyä.



    Ennen kuin oma pentuni syntyi, Pipa ehti kuolla ja vanhempani ehtivät hankkia uudet koirat, cairn-terrierin ja perhoskoiran.



    Kun pentuni emä tuli tiineeksi alkoi jännittävä aika. Kasvattaja oli suosittu, ja pennunottajia oli jonossa. Itse olin odottanut tuossa vaiheessa jo yli vuoden, joten olin ensimmäisenä narttu-pentujen jonossa. Ja niin vain kävikin, että uroksia syntyi useita ja narttuja vain yksi. Minun narttuni.



    Pentua noutaessani kävi selväksi, että koirani oli varsin railakas typykkä. Noutopäivänä sillä oli reikä keskellä päätä, veljen hammas oli sattunut otsaan leikin tiimellyksessä. Samalla reissulla pentuni pääsi tutustumaan myös vanhempieni vähän vanhempiin pentuihin. Kooltaan kaikki olivat silloin vielä lähellä toisiaan ja leikit sujuivat tasapainoisesti.



    Mikä pennulle nimeksi olikin sitten visaisempi pähkinä. Noutomatkan aikana maistelin useaakin nimeä, mutta vahvoilla oli nimi Hani. Tällä nimellä pentu kulki reilun viikon, kunnes sitten takaisin opiskelijakaksiossani se ikäänkuin valitsi itse itselleen nimen. Tähän liittyy olennaisesti se, miten olin sijoittanut televisioni. Asunnossani oli siis kaksi pientä huonetta, ja televisio oli sisäseinällä, siis sillä seinällä, jonka toisella puolella oli makuuhuone. Televisio oli auki ja sieltä tuli jokin ajakohtaisohjelma. Pentu puuhaili omiaan lattialla ja jyrsi kai jotain puruluuta. Kunnes televisio-ohjelman vieras alkoi puhua. Tämä ääni sai pennun pomppaamaan ylös, se kävi katsomassa televisiota lähempää ja juoksi sitten seinän toiselle puolelle makuuhuoneeseen katsomaan, olisiko puhuja siellä. Sieltä se tuli sitten hämmentyneenä takaisin ja jäi katsomaan televisiota pää kallellaan. Televisio-ohjelman vieras oli Lenita Airisto, ja pentu sai tai otti nimekseen Nita.



    Pennustani tuli kaunis nuori dobberi. Sillä oli varsin suuret korvat, joita ei enää tuolloin saanut Suomessa typistää. Häntien typistyskielto tuli sitten vasta myöhemmin. Kasvattaja oli tyytyväinen suuriin korviin, sillä niistä ei ainakaan tulisi helikopterikorvia, siis sellaisia jotka sojottaisivat sivuille. Ja jonka torjumiseksi korvat te

    • 11 Min.
    Elämäni eläimet. Osa 4: Aku

    Elämäni eläimet. Osa 4: Aku

    Vaikka koiramme Pipa olikin ehtymätön päivittäisen ilon lähde, jossain syvällä alitajunnassa koko perhe tuntui kaipaavan Tiniä, ensimmäistä kissaamme. Meillä oli ikäänkuin kissan mentävä aukko, jota koira ei pystynytkään täyttämään. Tilaa oli siis vielä toiselle lemmikille. Emme kuitenkaan tehneet aktiivisesti asian eteen mitään, vaikka varmasti asia tuli tuttavien kanssa puheeksi kerran jos toisenkin. Elämä vain soljui painollaan eteenpäin, kunnes sitten yhtenä päivänä kuulimme lähikylässä olevasta luovutusikäisestä kissapentueesta, josta voisi löytyä meillekin pikku kissa. Jos vain sellaisen haluaisimme. Ja tottakai me halusimme, joten ei kun lemmikkiehdokasta katsomaan.





    Tällä kertaa lemmikinhakureissussa ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Saman muutaman kymmenen kilometrin matkan olimme tehneet useasti kyläillessämme tuttaviemme luona. Silti tällä kertaa automatka tuntui jännittävältä, ilmassa oli odotusta ja toiveita. Samat maisemat ja tien töyssyt olivat tällä kertaa jotenkin erityisiä. Saisimmehan parhaassa tapauksessa pian myös uuden perheenjäsenen.



    Kissanomistajan pentuhuoneessa oli varsinainen vilske. Vaikka pennut olivatkin tulleet ilman suunnittelua, halusi omistaja kantaa oman vastuunsa pentueesta ja löytää jokaiselle kissalle kodin. Kotien löydyttyä emokissa pääsisi steriloitavaksi. Omistaja totesikin, että vaikka kissanpojat ihania ovatkin, vahinkopentueesta on aina vaivansa. Steriloinnin jälkeen emokissankin elo rauhoittuisi.



    Pentuhuoneen lattialla möyri aktiivisia ja terhakoita pentuja. Pehmoisesta ja untuvaisesta ulkoasustaan huolimatta jokainen oli toistaan varmempi siitä, että oli alueen suurin metsästäjä. Pienet tassut läimivät pieniä pyöreitä päitä samalla, kun hännät liikkuivat puolelta toiselle valmistellen hurjia ja yllättäviä hyppyjä, jotka päätyivät mukkelis-makkelis lattialle emokissan huolehtivan katseen alla. 



    Kaikkea vilskettä hieman sivusta seurasi rauhallisesti pieni pörröinen musta kissa. Siinä kun muut pennut nujakoivat keskenään, tämä kissa istui paikallaan ja katsoi nappisilmillään ympärilleen. Menetimme sydämemme sille välittömästi. Sylissä se huokui lämpöä ja hellyyttä. Se kosketti pehmeillä tassuillaan ja kehräsi herkästi. Tämä kissa olisi meidän kissamme. Autoon kävellessämme pientä huolta aiheutti se, että emme osanneet arvioida lainkaan, miten Pipa-koiramme suhtautuisi uuteen perheenjäseneen, joka tässä vaiheessa oli jo saanut nimensä. Aku.



    Ensikohtaaminen ei ollut lupaava, Pipa oli raivoissaan jo pelkästä kissan hajusta. Arvelimme, että tähän yllättävän voimakkaaseen reaktioon täytyi olla syynä Pipan pahimmillaan ollut valeraskaus. Ehkä se piti kissanpentua jonkinlaisena uhkana omille mielikuvituspennuilleen. 



    Kerran juoksujen jälkeen Pipa oli vain alkanut hoitaa huolella yhtä tiettyä muovilelua, ja tapa toistui sen jälkeen jokaisen valeraskauden aikaan. Pipa kävi muovilelu suussaan jopa ulkona asioillaan. Kun koira alkoi taas leikkiä samaisen lelun kanssa, tiesimme, että valeraskaus oli ohi. 



    Pipan varsin voimakkaasta reaktiosta johtuen päätimme siis odottaa hormonimyrskyjen tasaantumista ennen, kuin yrittäisimme tutustuttaa lemmikit toisiinsa ja katsoa miten koiran ja kissan yhteiselo oikein sujuisi. Annoimme suurimman osan talosta Pipan hallintaan ja Akun alueeksi tuli minun huoneeni. Ja ovi näiden kahden maailman välillä pidettäisiin visusti kiinni.



    Järjestely toimi vallan mainiosti. Pipa ei edes vaikuttanut kovin kiinnostuneelta menemään huoneeseeni. Olin siirtynyt jo nukkumaan parvisänkyyn, joten koira ei enää omin neuvoin päässyt viereeni. Se oli tosin jo löytänyt uuden mukavan nukkumispaikan vanhempieni sängystä. Jäimme nyt siis odottamaan, että

    • 10 Min.
    Elämäni eläimet. Osa 3: Raakku

    Elämäni eläimet. Osa 3: Raakku

    Omistajan ja lemmikin suhteessa hyvin merkittävä, mutta usein huomaamatta jäävä hetki on se, kun lemmikki muuttuu ”vain lemmikistä” perheenjäseneksi. Se hetki, kun lemmikki alkaa toimia osana perheen dynamiikkaa, huomaamatta ja ilman, että kukaan käskee tai patistaa sitä tekemään jotain. Yhtäkkiä se vain osaa perheen tavat niin hyvin, että tuntuu kuin se osaisi lukea myös perheen ajatukset. 





    Pipa-koiramme saavutti tuon lemmikistä perheenjäseneksi -vaiheen melko pian. Se alkoi toimia näennäisen itsenäisesti osana perhettä, vaikka tietenkin se vain oppi, miten näiden ihmis-laumajäsenten kanssa kannattaa toimia. Koska Pipa ei enää vaatinut samanlaista perään katsomista kuin aluksi, myös minulle avautui tilaisuus ottaa muita lemmikkejä. Olinhan aina ollut kiinnostunut kaikenlaisista eläimistä, erityisesti sellaisista erityisistä lemmikeistä, joita muilla ei välttämättä ollut. Kyseeseen eivät siis tulleet undulaatit, hamsterit tai kilpikonnat, joita niitäkin tuttavapiirissä oli monia.



    Yksi erikoisimmista lemmikeistäni oli luonteeltaan rauhallinen, vetäytyvä ja epäsosiaalinen Raakku. Se oli harmaanruskea simpukka. Nimensä se sai isältäni, harvinaisen ja suojellun lajitoverinsa mukaan. Minun simpukkani ei tietenkään ollut mikään jokihelmisimpukka. Raakku oli aika hyvänkokoinen järvisimpukka ja se löytyi isovanhempieni kesäpaikan järven rannasta. Läträsin jotakin vesileikkejä rantavedessä ja aivan rannassa näin soikean, hyvin hioutuneen kiven. Melkein astuin sen päälle, mutta sitten onneksi katsoin sitä tarkemmin. Kiven reunasta pilkotti jotain valkoista, joka hävisi kun lähestyin sitä. Isäni avustuksella tunnistimme olion simpukaksi. 



    Järvestä Raakku pääsi ensin suureen järvivedellä täytettyyn lasipurkkiin. Pohjalle laitoimme hiekkaa samaisesta järvestä, ja näin sain tutkiskella rauhassa Raakun edesottamuksia. Loman loppuessa simpukka pääsi samassa suuressa lasipurkissa mukanamme Lappiin. Pitkästä matkasta se selvisi vallan mainiosti. Suunnilleen puolivälissä sille vaihdettiin raikas vesi isäni sukulaisten luona, ja näin Päijänteen rantojen kasvatista tuli lappilainen lasipurkkisimpukka.



    Kotona se sai säännöllisesti tuoreen veden suoraan joesta. Järviveteen tottuneelle simpukalle tällainen ruokavalion muutos oli varmasti yllättävää. Raakku jatkoi eloaan lasipurkissaan, sillä meille ei tullut mieleenkään hankkia akvaariota tai akvaariolaitteita. Mikä tietenkin näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut varsin aiheellista. Simpukka sai siis roikottaa suurta valkoisen limaklöntin näköistä jalkaansa päivittäin vaihtuvassa jokivedessä. Se liikkui hyvin hitaasti, itse asiassa niin hitaasti, että se vaikutti täysin liikkumattomalta. Siitä huolimatta se onnistui kaivautumaan lasipurkin pohjalla olevaan hiekkaan ja vaihtamaan asentoaan aika ajoin.



    En enää muista tarkkaan, kuinka kauan Raakku oli minulla. Päivittäinen joen rannassa käynti ja veden vaihto oli tietenkin aika työlästä. Itseltäni lasipurkin kantaminen joelle saakka ja takaisin ei olisi onnistunut. Niinpä sitten yhtenä päivänä Raakun vesi jäi vaihtamatta. Ehkä isäni oli työmatkalla, tai jotakin muuta tapahtui, mutta Raakun tarpeet unohtuivat. Kun muistin simpukan jälleen ja kävin katsomassa sitä, Raakun kuori oli auki, lasipurkin vesi oli sameaa ja se haisi sanoinkuvaamattoman pahalle. Muistaakseni Raakku pääsi viimeiselle leposijalleen saman joen pohjaan, jonka vedestä se oli elämänsä loppupuolen ravintonsa ja happensa saanut.



    Raakusta raakkujaan



    Muutama vuosi myöhemmin lähimetsässä samoillessani löysin hylätyn variksen pojan. Se oli jo aika kookas, mutta lentää se ei vielä osannut. Kaipa jo silloin oli kiellettyä ottaa luonnonvaraista eläintä lemmikiksi, mutta itse en ti

    • 10 Min.
    Elämäni eläimet. Osa 2: Pipa

    Elämäni eläimet. Osa 2: Pipa

    Silloin kun Tini muutti maaseudulle elämään puolivillin kissan elämää minulla alkoi lemmikitön kausi. En muista tuosta ajasta juuri mitään. Uudet ekaluokkalaiset, minä mukaanluettuna, oli loppukeväällä kutsuttu tutustumiskäynnille kouluun, ja loppukesä meni kissaa kaivatessa ja koulun alkua odotellessa. Syksyllä sitten astuin koulutielle.





    Eritysesti äitini oli halunnut koiraa jo pidemmän aikaa. Hän oli osa-aikatyössä, ja kun minusta ei enää ollut seuraa aamuisin, äitini löysi jostain lehti-ilmoituksesta sopivan luovutusikään tulleen pentueen lähikaupungista, jonne oli siis lappilaiseen malliin muutama sata kilometriä. Isä innostui ajatuksesta, ja minäkin näin itseni heti koiranomistajana. Pian olimmekin autossa ja matkalla kasvattajan luo pentua noutamaan.



    Kasvattaja asui useampikerroksisessa omakotitalossa kaupungin laidalla. Pihalla oli koira-aitauksia ja niissä useita äänekkäästi haukkuvia valkoisia koiria. En varmaan vielä silloin erottanut eri rotuja toisistaan, mutta nämä valkoiset koirat olivat valkoisia länsiylämaan terriereitä. Kasvattaja tuli meitä ovelle vastaan pentujen emän kanssa. Muistan hyvin, kuinka sisään astuttuani oudoksuin asunnon epäsiisteyttä ja hajua. Sisällä oli suorastaan likaista. Nyttemmin, usean koiran kokemuksella, en enää ihmettele tuolloin saamaani vaikutelmaa.



    Emän lisäksi sisällä oli muitakin koiria. Ne tulivat haukahdellen tervehtimään meitä ja pyörivät jaloissa riemastuneen oloisina. Pentujen emo oli rauhallisempi ja nuuski meidät kaikki hyvin tarkkaan. Ilmeisen hyväksynnän jälkeen kasvattaja vei meidät pentujen luo. Ne olivat omassa pentuhuoneessaan matalan aidan takana. Emä hyppäsi aidan yli ja katsoi meitä aivan kuin esitelläkseen, että tässä nämä minun pentuni nyt ovat. Pennut kiljahtelivat, nujakoivat ja pyörähtelivät toisten yli ja ali. Ne yrittivät kiipeillä aidan yli ja sängyn päälle, mutta vielä niillä oli enemmän tahtoa kuin taitoa. Ne hyökkäilivät housunpuntteihin ja yrittivät repiä kengännauhoja. Itse olisin vain halunnut mennä selälleni maahan ja antaa pentujen kiipeillä päälläni ja jyrsiä hiuksiani. Mutta kuten sanottu, mielestäni paikka oli likainen, joten kyykistyin vain rapsuttamaan ja silittämään noita valkoisia pehmeitä palleroita.



    En muista aivan tarkkaan, mutta varmaankin joimme kahvit, kuten tapana oli, ennen kuin vanhempani valitsivat pennun. Minunkin mielipidettäni valinnasta tietenkin kysyttiin, tosin minulle nyt olisi sopinut mikä tahansa pentu. Omat kokemukseni koirista kun rajoittuivat sukulaisten pystykorviin ja siperian huskyihin. Valintamme oli pienen porsaan värinen tyttöterrieri. Kotiin päästyämme ilmeni, että valitsemallamme pennulla, joka sai nimen Pipa, oli myös muita porsasmaisia ominaisuuksia. Sen lisäksi, että vaaleanpunainen iho kuulsi hennon pentukarvan alta, piti se innostuneena juostessaan röhkivää ääntä.



    Erityisesti tuosta pennunhakureissusta mieleni on jäänyt se, että pennun hinta oli 500 markkaa. Isäni maksoi koirasta setelillä, jossa oli Urho Kekkosen kuva. Se oli ensimmäinen kerta kun näin tuon setelin lähietäisyydeltä. Seuraavaan kertaan menikin sitten vuosikymmen.



    Molemmilla vanhemmillani oli kokemusta koirista ja erityisesti äidilläni koiran kouluttamisesta. Päävastuu uuden koiramme koulutuksesta lankesi sitten tietenkin hänelle. Itse vietin aikaa koiran kanssa aina kun voin. Aluksi en tajunnut yhtään, mitä koira yritti minulle viestiä, miltä siitä tuntui ja mitä sen mielessä liikkui. Saatoin käsitellä sitä ehkä liian kovakouraisesti ja se pakeni sohvan alle. Kun yritin onkia sitä sieltä pois, se ärisi minulle, joskus suoranaisesti raivoissaan. En tosin koskaan yrittänyt pudottaa sitä korkealta ja muutenkin osasin jo olla eläimen kanssa ilma

    • 10 Min.
    Elämäni eläimet. Osa 1: Tini

    Elämäni eläimet. Osa 1: Tini

    Tini oli valkoinen ja höyhenen pehmeä kissanpentu. Vaikka olin tuolloin tuskin kuuttakaan, muistan vielä elävästi sen hennon naukaisun ja sen ymmyrkäiset silmät, kun se ensimmäisenä päivänä tutki uutta kotiaan. Itselläni ei tietenkään ollut vielä tuolloin kokemusta lemmikeistä, mutta molempien vanhempieni kodeissa oli ollut koiria jo pidempään. Ehkä vanhempani ajattelivat, että kissa voisi olla sopiva ensimmäinen lemmikki.





    Minä rakastin tuota valkoista pehmeää otusta koko pienen lapsen sydämestäni. Ja vaikka Tini oli täysin valkoinen, ei se ollut kuuro, kuten valkoisten kissojen tuolloin huhuttiin olevan. Öisin se kulki ulkona ja saalisti. Siihen aikaan maaseudulla, jota koko kylä oikeastaan oli, tapa oli yleinen. Kuka nyt kissaa pelkästään sisäkissana pitäisi, sehän olisi ollut kissan luonteen vastaista! Jollain näistä yöllisistä retkistään se sai tunnusmerkikseen arven nenäänsä, ehkä jossain kissojen välienselvittelyssä. 



    Aamuisin Tini oli aina odottamassa oven takana, ja astuessaan sisään se kiitti vienolla naukaisulla. Se kiitti myös, kun sille annettiin ruokaa. Päivisin Tini vietti laiskaa kissanelämää sisätiloissa, eikä tuntunut pahastuvan pienen pojan ajoittain rajustakin kohtelusta. Väitän näin, sillä en muista, että se olisi raapinut minua koskaan. Varmasti sain sen kynsistä oman oikeudenmukaisen osani, mutta mitään mieleen jäänyttä kunnon raatelua ei tapahtunut. Kohtelin siis kissaa sen sietokyvyn rajoissa.



    Paitsi sitten erään kerran eräänä kauniina kesäpäivänä, kuten kesäpäivät tapasivat lapsuudessa olla.



    Uutena kissanomistajana halusin tietenkin oppia kaiken mahdollisen kissoista, niiden hoidosta ja tavoista. Kuulin, kuinka kissat näkevät pimeässä ja kuinka ne leikkivät ruoallaan, eli hiirillä, ennen syömistä, jotta hiiren liha olisi mahdollisimman mureaa. Jutut upposivat janoiseen lapsen mieleeni kuin vesipisarat kuivaan hiekkaan. Erityisen kiinnostuksen mielessäni herätti tieto siitä, että kissat putoavat aina jaloilleen. (Seikka, joka tuntuu kiinnostavan lapsia yhä edelleen.) Miten se oikein on mahdollista, mietin ja katsoin kissaani tutkivasti.



    Pieni kokeellinen tiedemies sisälläni ei saanut rauhaa, vaan päätti testata asian. Itse asuimme yksikerroksisessa talossa, jossa koejärjestelyt olisivat olleet aivan liian työläitä. Tämä tiedemies kun oli siis hädin tuskin kuusivuotias. Onnekseni naapurissamme asui pari minua vuoden kaksi vanhempaa tyttöä, Satu ja Susanna, jotka olivat enemmän kuin mielissään voidessaan auttaa minua tämän teorian kokeellisessa todistamisessa. Satu asui talossa, jossa oli korkea kellarikerros ja ulko-ovelle vei noin puolentoista metrin korkuiset portaat. Portaiden toisella puolen oli pensaita ja toisella puolella, talon sivulla, hiekka-alue. Myöhemmin Satun perhe piti ympärivuorokautisesti tällä hiekka-alueella pystykorvaa, joka räksytyksellään häiritsi öitämme vuosikausia. Mutta se on jo toisen tarinan aihe.



    Kokeelle varattu päivä valkeni kirkkaana. Tietenkin koko yö oli ollut kirkas, sillä asuimme Lapissa, jossa kesäisin aurinko ei laske. Ja tuskinpa aika ajatuksesta toteutukseen oli kuitenkaan kestänyt yön yli. Varmaankin olin vain kertonut ajatukseni tytöille, ja heidän kannustuksestaan käynyt hakemassa kissan kotoa koepaikalle. Satu ja minä kiipesimme portaiden päälle kissa sylissäni ja Susannan tehtäväksi jäi vartioida suunniteltua laskeutumispaikkaa. Yletyin juuri nostamaan kissan portaiden umpikaiteen yläpuolelle. Pidin Tiniä käsissäni, käänsin sen ylösalaisin ja pudotin sitten selkä alaspäin kohti alhaalla odottavaa hiekkaa ja Susannaa.



    Tilanteen tarkkailu ja kokeen tulosten analysointi eivät täysin onnistuneet.

    • 10 Min.

Top‑Podcasts in Haus- und Wildtiere