Jakso 4: Löytöretkien uusi aika – ja yhden tieteelle kuvaamattoman jäkälän tarina

Lue podcastin taustalla oleva Annina Launiksen essee tästä.

On 11. kesäkuuta 2015, ilma on lämmin ja auringonvalo siivilöityy vanhojen puiden lomitse mustikan ja sammalten peittämään metsänpohjaan. Kesä on parhaimmillaan.

Olemme saapuneet mikrosieniä tutkivan kollegani kanssa Kalajanvuorelle Etelä-Konneveden kansallispuistoon. Kiusanamme on muutamia hyttysiä, mutta onneksi maastotyöläisen keljuimmasta seuralaisesta hirvikärpäsestä ei ole vielä tietoakaan.

Tehtävämme on selvittää lahopuilla elävää huonosti tunnettua jäkälä- ja mikrosienilajistoa. Kalajanvuoren vanha metsä soveltuu tarkoitukseen erinomaisesti, koska alueella on tunnetusti runsaasti kuollutta puuta. Tiedämme, että lajisto on monimuotoista: Suomesta, Skandinaviasta ja Pohjois-Amerikasta tunnetaan lähes 400 lahopuulla elävää jäkälälajia ja niistä noin 100 ei tulisi toimeen lainkaan ilman sitä.

Lahopuun jäkälälajistossa on kuitenkin yhä paljon tutkittavaa. Osa lajeista on puutteellisesti tunnettuja tai, kuten arvelemme, jopa täysin tuntemattomia. Suurin osa niistä on tiiviisti kasvualustassaan eläviä pieniä rupijäkäliä, joihin olin keruuretken aikoihin perehtynyt suurella innolla jo useita vuosia.

Kuljemme laholta rungolta toiselle ja tutkimme niitä tarkasti lupin avulla löytääksemme puun pinnalla piilottelevat pienimmätkin lajit. Luppini läpi avautuu pienoismaailma, jota asuttavat kaihojäkälät (Absconditella), jauhejäkälät (Lepraria), tyynyjäkälät (Micarea), viirujäkälät (Xylographa) ja monet muut. Vanha metsä ympärillämme kohoaa suurena ja hiljaisena.

Tällaisessa rauhallisessa vanhassa metsässä liikkuessa ei välttämättä tule ajateltua, että lahopuulla elävillä lajeilla on alati kiire. Kuivuneita keloja lukuun ottamatta lahopuu on varsin lyhytikäinen kasvualusta – ennemmin tai myöhemmin se hajoaa ja katoaa. Viimeistään silloin lajien on löydettävä uusi kasvualusta.

Lahopuu on myös lahoamisprosessin myötä alati muuttuva kasvualusta. Ehkä siitä johtuen monet lahopuun jäkälälajit ovatkin niin pieniä ja rakenteeltaan melko yksinkertaisia. Ne kehittyvät nopeasti ja monien on arveltu käyttävän leviämisessä apunaan hyönteisiä. Ja toden totta, lupilla tarkasteltaessa jäkälien seassa vipeltää monenlaisia siivekkäitä! On helppo uskoa, että ainakin osa niistä olisi oivia itiöiden ja muiden lisääntymisrakenteiden kuljettajia. Etenkin, koska aivan kuten jäkälät, myös monet hyönteiset suosivat tietynlaista lahopuuta – esimerkiksi tiettyjä puulajeja ja lahoasteita.

Lahopuun lajit ovat myös riippuvaisia niille sopivan kasvualustan jatkuvasta tarjonnasta. Mikäli lahopuuta on alueella vain vähän, voi sille erikoistuneiden lajien elämä muuttua tukalaksi ja leviäminen jopa mahdottomaksi. Aivan kuin ne olisivat jääneet eristyksiin pienelle tulvivalle saarelle keskellä valtamerta. Luonnontilaisissa metsissä myrskyt, hyönteistuhot, metsäpalot ja ylipäätään iäkkäiden puuyksilöiden kuolemat varmistavat, että eri-ikäistä lahopuuta on käytännössä aina tarjolla.

Talousmetsissä lahopuun määrä on sen sijaan minimissään. Tutkimukset ovat osoittaneet, että Fennoskandiassa jopa 98 % lahopuusta poistetaan talousmetsistä, ja biotalouden tarpeisiin puuta korjataan entistäkin tehokkaammin.

Pohjoismaissa jopa 7000 lajia ovat riippuvaisia lahopuusta.

Ihmisen toiminta vaikuttaakin lahopuulla eläviin lajeihin vääjäämättömästi. Jäkälät eivät pysty liikkumaan alueelta toiselle kuten eläimet — voikin ajatella, että ne ovat ennemmin ajan kuin tilan hallitsijoita. Lahopuun kaltaisella kasvualustalla niiden elämänkierto on säätynyt lahoamisprosessin raamittamaan rytmiin, johon metsien laajamittaisella talouskäytöllä on huolestuttavia seurauksia. Suomen 2003 jäkälälajista uhanalaisia on 477 (24 %) ja silmälläpidettä