Jakso 9: Moni jättää hakkaamatta

”Jaahas, kuvauskeikalla?”

Mies pysäyttää polkupyörän laskemalla jalkansa maahan.

”Juuh.”

Hiljaisuus. Mies ei kehtaa kysyä, enkä minä kehtaa kysymättä kertoa. Että milläs asioilla sitä liikutaan. Että miksikäs valokuvaan ilta-auringon lämmittämää hakkuuaukkoa. Mies arvaa kyllä, että en minä perhealbumiin kuvia ota. Mutta kuvaanko siksi, että hakkuu on hyvä juttu, vai siksi, että se on paha juttu. Sitä mies ei osaa päätellä, kun jätin kiikaritkin autoon.

Minäkään en pysty päättelemään miehestä, että onko hakkuuaukko hänestä hyvä vai paha.

Juttelemme hetken polkupyöräilykelistä, mutta molempia jännittää. Kysymätön kysymys ja vastaamaton vastaus ovat jääneet leijumaan välillemme. Mies ponnistaa vauhtia ja jatkaa matkaansa. Minä astelen tieltä hakkuuaukkoon.

Olen tullut katsomaan puronvarsikorpea, joka oli ehdolla soidensuojelun täydennysohjelmaan. Tutkin, kuinka moni ohjelmaan ehdolla olleista suometsistä on hakattu. Haluan tietää, ovatko soiden maanomistajat tehneet niin sanottuja aavistushakkuita. Aavistushakkuusta puhutaan, kun maanomistaja hakkaa metsänsä hävittääkseen luontoarvot aivan tarkoituksella. Hän aavistaa, että hänen metsänsä saattaisi kelvata suojelualueeksi, mutta vastustaa suojelua. Aavistushakkuu on kätevä tapa tehdä suojeluaikeet tyhjiksi.

Tämä puronvarsikorpi ainakin on paitsi hakattu, myös ojitettu. Saapas uppoaa turpeeseen, jota on röykkiöittäin ojien varsilla. Veden hitaan virtauksen mukana näkyy kelluvan tunnistamattomaksi maatuneita kasvinosia. Siinä turve ja muu kiintoaines valuvat alajuoksulle. Kirkkaanvihreät leväkasvustot kielivät, että ojaveden mukana virtaavat myös humus ja ravinteet. Näin metsätalous omalta osaltaan rehevöittää, liettää ja sameuttaa jokia, järviä ja lopulta Itämerta.

Hakkuuaukko on iso. Tavallisesti näin suuria näkee vain Lapissa. Pikkuinen puronvarsikorpi kattaa vain murto-osan koko hakkuusta. Soidensuojeluohjelman maastokäynneistä tiedotettiin maanomistajille etukäteen, joten tämän metsän omistaja on netonnut sievoisen summan tietäen, että samalla kaatuu luonnon kannalta arvokas korpimetsä. Onko hänellä mahtanut olla akuutti rahantarve? Jospa auto hajosi? Tai lähiomainen tarvitsi rahaa? Tai saattaahan olla, että maanomistaja elää metsästä ja saa sieltä valtaosan tuloistaan. Siinä tapauksessa hänellä lienee tarkat hakkuusuunnitelmat metsilleen. Ehkä nyt vain sattui olemaan tämän palstan vuoro. Vai olisiko maanomistaja hakannut siksi, että korven suojelu varmasti estyisi? Eihän äskettäin aukoksi pantua metsää kannata suojella, kun ei siellä kuitenkaan mitään suojelun arvoista ole. Mikäli tämä on ollut maanomistajan motiivi, seison nyt aavistushakkuun ytimessä.

Aavistushakkuu on tuttu termi metsänomistajille ja luonnonsuojelijoille jo vuosikymmenten takaa. Termin juuret lienevät 1970-luvulla. Alun perin suojeluväki puhui aavistushakkuista, kun Metsähallitus hakkasi valtion maiden vanhoja metsiä. Sittemmin termi levisi laajempaan käyttöön. 1990-luvulla tehtiin useita suojeluohjelmia, kuten rantojensuojeluohjelma, vanhojen metsien suojeluohjelma ja Natura 2000. Ne kaikki ulottuivat yksityisten maanomistajien maille. Ohjelmat herättivät kovia kiistoja luonnonsuojelijoiden ja maanomistajien välillä. Molemmat myös saivat niistä osansa.

Satakunnassa Karvialla maanomistajat ryhtyivät nälkälakkoon, Keski-Suomen Luhangassa taisteltiin tielinjauksesta vuosien ajan. Luonnonsuojelijoita uhkailtiin ja heidän autonrenkaitaan puhkottiin. Maanomistajat olivat huolissaan toimeentulonsa menetyksestä. He kokivat ympäristöhallinnon toiminnan autoritäärisenä, epäreiluna ja salailevana. Luonnonsuojelijat taas murehtivat lajien häviämistä ja luonnon yksipuolistumista. He eivät halunneet, että loputkin koskemattoman luonnon rippeet muuttuisivat puupelloiksi, turvesoiksi ja