Psykoosi: Mitä sinun täytyy tietää psykooseista | Professori John Read | Tämä on minun ja professori Readin 6. yhteinen jakso. Jakso on osa keskustelusarjaa, jota teemme yhdessä. Tällä kertaa puheenaiheena on psykoosit. Puhuimme mm. isoimmista psykooseihin liittyvistä väärinkäsityksistä, skitsofrenia-diagnoosista, ns. psykoosioireiden merkityksestä, ja miten muutoin näitä voisi lähestyä kuin nykyisen lääketieteellisen mallin mukaisesti. Videoon on valittavissa suomenkielinen tekstitys. Alempaa tältä sivulta löydät jakson sisällön suomennettuna tekstimuodossa. Psykoosi: Mitä sinun täytyy tietää psykooseista | Professori John Read Jaksossa mainittua: ISPS (the International Society for Psychological and Social Approaches to Psychosis) Models of madness Sinua voisi kiinnostaa myös: Keskustelua someväitteistä – Vieraana Jani Kajanoja Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin? Johdanto Piia: Hei, nimeni on Piia Tuominen ja olen täällä taas tänään professori John Readin kanssa. Olet kliinisen psykologian professori Itä-Lontoon yliopistossa ja Kansainvälisen psyykenlääkevieroitus-instituutin johtaja ja olen entinen psykiatrinen potilas ja tykkään esimerkiksi podcastissani haastaa psykiatrian valtavirran näkemyksiä. Tämä on kuudes yhteinen jaksomme. Olen iloinen voidessani olla taas täällä kanssasi, John. Tämä on osa sarjaamme, jossa haastamme mielenterveyden lääketieteellisen mallin ja vaadimme inhimillisiä, näyttöön perustuvia palveluita, jotka kunnioittavat ihmisoikeuksia. Tänään aiheenamme on psykoosi. Ajattelin aloittaa kertomalla hieman siitä, miksi halusin sisällyttää tämän aiheen tähän sarjaan, vaikka olemme jo puhuneet näistä niin sanotuista antipsykoottisista lääkkeistä. Mielestäni tämä on niin tärkeä aihe käsitellä erikseen. Jotkut saattavat ajatella, että ahdistusta tai masennusta voidaan hoitaa ilman lääkkeitä tai eri lähestymistavoilla. Mutta tuntuvat ajattelevan, että psykoosi on hyvin eri asia, ja että meidän on ehdottomasti tarkasteltava sitä patologisoivalla tavalla. Se on sairaus, jota meidän on hoidettava lääketieteen asiantuntijoiden kanssa, ja siihen on oltava lääkkeet. Joten mielestäni tämä ansaitsee oman jakson, koska meidän on puhuttava vaihtoehdoista, erilaisista tavoista tarkastella psykoosia ja siitä, mitä nämä äärimmäiset tilat tai erilaiset mielentilat voivat olla ja miten voimme lähestyä niitä eri tavalla. Skitsofrenia-diagnoosista Piia: Ja varsinkin kun puhumme näistä diagnooseista, esimerkiksi skitsofreniasta, ne ovat usein haastava aihe keskustella, koska ihmisillä on niin monia uskomuksia niistä, jotka eivät välttämättä ole yhtä tieteellisiä kuin he uskovat. Joten ajattelin, että lähtökohtana voisitko ehkä kertoa hieman tästä skitsofreniadiagnoosista ja sen tieteellisestä perustasta, mitä meidän pitäisi tietää siitä, koska se on yksi äärimmäisimmistä diagnooseista psykiatrian piirissä. John: Okei. Hyvä olla taas kanssasi, Piia. Tämä on minulle lähellä sydäntä oleva aihe, koska työskentelin kliinisenä psykologina suurimman osan työstäni psykoosista kärsivien ihmisten kanssa. Olin aina kiinnostuneempi niistä kuin ahdistuksesta ja masennuksesta. Ei siksi, että ahdistus ja masennus olisivat merkityksettömiä, vaan siksi, että ihmiset, jotka kuulevat ääniä tai ajattelevat, että maailma on heitä vastaan, olivat aina aika kiehtovia. Tarkoitan, etten ymmärrä, miksi kaikki eivät ole kiinnostuneet ajatuksesta kuulla ääniä, kun ei ole ketään. Se on vain aika kiehtovaa. Joten kliinisesti ja sitten myös tutkimukseni on enimmäkseen tällä alueella. Mutta skitsofrenian käsite on ensinnäkin todella epätieteellinen ja erittäin vahingollinen stigman ja toipumismahdollisuuksien suhteen pessimismin luomisen kannalta. Ja se on sana, jonka käyttö meidän todellakin pitäisi lopettaa. Ja itse asiassa jotkut organisaatiot, esimerkiksi Japani, ovat luopuneet termistä kokonaan, ja yksi tai kaksi muuta maata… ja organisaatio, johon kuulun International Society for Psychological and Social Approaches to Psychosis -järjestössä, aiemmin nimessä oli skitsofrenia, ja me noin 10-12 vuotta sitten äänestimme sen poistamisen puolesta tieteen puutteen ja stigmatisoivan vaikutuksen vuoksi. Tieteen kannalta 1800-luvun lopulla psykiatria ei ollut keksinyt mitään koko vuosisataan, kun taas todellinen lääketiede, joka on hieman äärimmäistä sanoa noin – mutta sanotaan, että muilla lääketieteen aloilla oli vuosisata, jolloin onnistuttiin tunnistamaan todellisia sairauksia biologisesti osoitettavilla biologisilla syillä – psykiatria ei keksinyt mitään. Vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä Emil Kraepelin -niminen kaveri kirjaimellisesti keksi uuden sairauden. Hän sanoi löytäneensä sen tietenkin, mutta hän vain niputti yhteen satoja erilaisia käyttäytymismalleja, ajatuksia ja tunteita ja nimesi ne joksikin. Termi oli itse asiassa dementia praecox, joka on skitsofrenian varhainen versio. Sana skitsofrenia tuli käyttöön noin vuonna 1911, kun Bleuler nimesi sen uudelleen… sairaus, mutta Kraepelin keksi sairauden ja nimesi sen dementia praecoxiksi, ja hänen viidennessä painoksessaan, hänen oppikirjansa viidennessä painoksessa, oli yli sata sivua, joissa kuvailtiin tätä asiaa. Aion lukea vain pari, koska ne ovat varsin havainnollistavia, jos se sopii Piia. Nämä potilaat käyttäytyvät rennosti ja huolettomasti. He nauravat vakavissa tilaisuuksissa ja he kulkevat epäsiisteissä ja likaisissa vaatteissa ja he menevät kirkkoon sytytetty sikari kädessään. Maun menetys tuntuu usein heidän valitsemissaan poikkeuksellisissa väri- ja muotoyhdistelmissä. Häpeän tunteen puute ilmenee välinpitämättömyytenä heidän estottomuuttaan kohtaan. Potilaat ovat rakastuneita osastokaveriinsa täysin piittaamatta sukupuolesta, rumuudesta tai jopa vastenmielisyydestä. Niin se jatkuu ja jatkuu. Jälkikäteen katsottuna se on selvästi vain luettelo rikotuista sosiaalisista normeista. Ja sen sisällä on kyllä, on asioita, kuten äänien kuuleminen ja vainoharhaisuus mutta suurin osa siitä on vain luettelo rikkinäisistä sosiaalisista normeista, jotka on lueteltu yhdessä ja joilla on nimi. Sekä Kraepelin että Bleurer, joka ensimmäisenä käytti skitsofreniaa, olivat hyvin rehellisiä myöntäessään, etteivät he tienneet syitä. Ei ollut todisteita siitä, että se olisi biologinen ilmiö. He vain sanoivat, että se on biologinen ilmiö, ja sitten he sanoivat, että se löydetään myöhemmin, mikä on erittäin hyvä, tiedäthän, erittäin hyvä tapa käsitellä sitä tosiasiaa, ettei sinulla ole mitään todisteita. Joten luota meihin, me löydämme sen myöhemmin. Ja itse asiassa geneetikot etsivät edelleen 100 vuotta myöhemmin, eivätkä ole löytäneet mitään merkittävää. Joten se oli sen alkuperä. Ja jos emme käyttäisi tätä sanaa vielä 120 vuotta myöhemmin, se olisi vain mielenkiintoinen häiriö historiassa. Mutta ei ole yllättävää, että kun ihmiset alkoivat todella tarkastella tämän käsitteen luotettavuutta ja pätevyyttä… ja luotettavuus siis on sitä, ovatko ihmiset yhtä mieltä siitä, kenellä on se ja pätevyys eli onko se sitä, mitä teoreetikot sanovat sen olevan. Luotettavuutta tai pätevyyttä on todella vähän. Psykiatrien väliset yksimielisyydet siitä, kenellä on ja kenellä ei ole skitsofreniaa, ovat siis aika minimaaliset. Ja silti se on todella voimakas sana. Jotkut ihmiset todella ajattelevat, että sillä on jonkinlainen selittävä arvo, vaikka se on vain nimitys, koska argumentti on: Tässä on joku, jolla on skitsofrenia. Mistä tiedät, että heillä on skitsofrenia? No, he tekevät samoja asioita kuin skitsofreniaa sairastavat ihmiset, mikä on nurinkurista kehälogiikkaa. Ja he olettavat sen olevan syy. Joten syy siihen, miksi ihmiset kuulevat ääniä tai luulevat, että maailma on heidän kimpussaan, on se, että heillä on tämä asia sisällään. Emme voi osoittaa sitä. Emme voi löytää sitä. Emme voi näyttää sitä teille. Mutta juuri tämän sanan on tarkoitus aiheuttaa nämä asiat. Ja se on vain sana. Se on vain konstruktio, ja se on myös konstruktio, jolla on hyvin vähän luotettavuutta tai validiteettia. Joten lopetan puheenvuoroni osoittamalla nopeasti parhaat yritykseni määritellä diagnostiikka- ja tilastokäsikirjassa viisi oiretyyppiä. Sillä ei ole tässä väliä mutta diagnoosin saamiseksi tarvitaan vain kaksi niistä. Sinulla, Piia, voi olla oireet A ja B, eikä mitään muita. Minulla voi olla oireita C ja D, eikä mitään muita. Meillä ei ole mitään yhteistä, mutta meillä on sama diagnoosi. Tätä kutsutaan tieteessä disjunktiiviseksi kategoriaksi. Ja maallikolle se on hölynpölyä. Sillä ei yksinkertaisesti ole mitään merkitystä. Joten tästä aiheesta tulee välillä vähän paasattua, mutta on tärkeää muistaa, että aina kun joku käyttää sanaa skitsofrenia kliinisessä tai tutkimusympäristössä, he puhuvat hölynpölyä, koska sellaista ei ole olemassa. Minun on pakko lisätä, ja sitten vaikenen sen hetkeksi. Minun on pakko lisätä, että kun sanon, ettei sellaista ole olemassa, en väitä, etteivät ihmiset kokisi ääniä, jotka voivat olla hyvin pelottavia, ja että täysimittainen vainoharha ei olisi kovin pelottavaa. Tietenkin ihmisillä on noita kokemuksia. Sanon, että soveltamalla tätä sanaa noihin kokemuksiin ja ajattelemalla, että olet selittänyt jotain, mikä on totta, ei yksinkertaisesti ole totta. Ja tämä on ennen kuin siirrytään sanan stigmaan, koska seuraukset ovat, että sinulla on tämä juttu. Se ei ole vain sinulla, vaan se on pysyvä. Geeneissäsi tai aivoissasi on jotain pysyvästi vikaa. Ja yllätys yllätys, monet ihmiset eivät parane se
