Milla: – Äiti, älä suotta murehdi! Ei mulla ole mitään hätää. Täällä Kaliforniassa tilanne on taas rauhoittunut ja mä ja Paul ollaan ekstravarovaisia – käytetään maskeja, pestään käsiä, vältetään väkijoukkoja, vakuutin puhelimeen. – No, jos muutat mieltäsi, niin Rantamökki on vapaa, äiti sanoi kykenemättä salaamaan huolta pärjäämisestäni. Los Angelesista Järvenperään oli melkein 10 000 kilometriä, mutta silti tuntui siltä kuin äiti olisi siinä, ihan vieressä. Näin hänet mielessäni kotituvassa kännykkä korvalla nyppimässä kuolleita lehtiä ja kukkia leveillä ikkunalaudoilla olevista kymmenistä huonekasveista. Kello oli Suomessa jo iltakymmenen, joten kuvittelin äidin vanhassa flanellipyjamassaan, hopean raidoittama maantienvärinen tukka sipaistuna niskaan ponnarille, jalassa itsekudotut villasukat suojaamassa kesäyön viileyttä vastaan. Kuuntele osa Katri Mannisen lukemana podcastina Äidin huolenpito sai silmät kostumaan liikutuksesta. Onneksi emme voineet huonon nettiyhteyteni takia puhua videopuhelua. En halunnut antaa äidille pienintäkään aihetta murehtimiseen. Vaikka koronavirus ei uhannut henkeäni, talouttani ja rakkauselämääni se vaikeutti senkin edestä. – Miten sä itse jaksat? kysyin ennen kuin äiti ehti kysellä enemmän. – Mitä mä katsoin Hesarin sivuilta, niin eihän teillä päin ole koronaa ollenkaan. – Ei niin, mutta aika käy vähän pitkäksi. Sovittiin vanhojen rouvien kanssa, että jatketaan käsityöpiiriä varmuuden vuoksi vasta syksyllä. Lue myös: Kirsti ja Katri Manninen kertovat, miten jatkokertomus syntyi ÄITI Maija Valtonen os. Kärppä, 65, on puolitoista vuotta sitten leskeksi jäänyt entinen kansalaisopiston käsityönopettaja. Hän asuu Männistön tilalla Järvenperän kylässä Pitkäjärven pitäjässä Jyväskylän pohjoispuolella. VANHOILLA ROUVILLA äiti tarkoitti entisiä kansalaisopiston käsityöpiiriläisiä. Sen jälkeen kun kansalaisopiston käsityönopettajan virka oli lopetettu vuodenvaihteessa, äiti oli jatkanut piirin pyörittämistä kotonaan. Ryhmän keski-ikä lähenteli kahdeksaakymmentä ja muutaman piiriläisen tietotaito ylitti äidinkin osaamisen, mutta käsityöt olivatkin vain tekosyy. Ryhmän todellinen tarkoitus oli muistella menneitä ja juoruilla kylän tapahtumista. – Vieläkö se perhe asuu Isomökissä? huomasin kysyä. Kotitilaamme Männistöön kuuluvaan Kokonniemeen oli rakennettu 10 vuotta sitten kaksi vuokramökkiä: Isomökki ja pienempi Rantamökki. Jo ensimmäisenä kesänä mökkeihin oli saatu vieraaksi kaksi saksalaisperhettä. He olivat kehuneet paikkaa kavereilleen ja mökit olivat siitä asti olleet kaikki kesät vuokrattuina. Koronaviruksen suljettua rajat varaukset oli peruttu. Äidin eläke oli niin pieni, että ilman mökkien vuokratuloja hän olisi lopputalven tiukilla. Onneksi talviasuttavista mökeistä isompaan oli löytynyt jo huhtikuussa vuokralaiseksi helsinkiläisperhe, joka oli lähtenyt pakoon niin putkiremonttia kuin koronavirusta. Etäkoulu ja etätyöt olivat mahdollistaneet muuton toiselle puolelle Suomea maaseudun rauhaan. – Enkö minä kertonut? He tykkäsivät niin kovasti olla täällä, että ostivat Marttilan Irman vanhan talon, äiti paljasti. – Ei voi olla totta! älähdin epäuskoisena. Kyseessä täytyi olla ensimmäinen Järvenperälle muuttanut lapsiperhe pitkään aikaan. Vaikka kylältä ei ollut Jyväskylään kuin vajaa tunnin ajomatka, kylä oli ollut muuttotappioinen niin kauan kuin muistin. TYTÄR Milla Valtonen 28, Maijan tytär, on opiskellut muotisuunnittelua New Yorkissa, mutta ajautunut stylistiksi ja päätynyt tärkeimmän asiakkaansa ansiosta Los Angelesiin. Siellä hän on tehnyt uraa Instagram-vaikuttajien eli influencereiden taustavoimana. – MUTTA EI HÄTÄÄ, löysin Isomökkiin jo uuden vuokralaisen, äiti kertoi. – Yksi suomalainen mies tulee tänne Espanjasta ainakin syyskuun loppuun asti. – Yksin? Kuulostaa hämäräperäiseltä. Toivottavasti se ei ole mikään sarjamurhaaja, sanoin muka kauhistuen. – Miksi kukaan sarjamurhaaja tulisi tänne asti? Jäisi heti kiinni, jos tekisi jotain, äiti naurahti. – Olet oikeassa, enemmän sillä on pelättävää teidän maalaisjunttien kanssa, jatkoin vitsailua. – Huonoa huumoria. Facebook-profiilin perusteella se on sinkku. Tai homo. Näin mielessäni kuinka äiti pudisti päätään hymyillen. – Mikä sen miehen nimi on? – Asko Jernström, miten niin? – Odota hetki, mä googlestalkkaan sen. Googlasin miehen nimen. Se oli sen verran harvinainen, että oli helppo päätellä kenestä oli kyse. – Oletko sinä vielä siellä? äiti kysyi kuulostaen levottomalta. – Uuuu… Tää näyttää oikeasti hyvältä. Se on sun ikäinen tai ehkä pari vuotta nuorempi. Eläkeikäinen kuitenkin. – Mistä sinä sen tiedät? – LinkedInistä. Sillä on iso kiinteistöfirma Espanjassa… jotain lomaosakkeita ja vuokrahuviloita, raportoin löydöksiäni samalla kun jatkoin miehen googlaamista. – Näyttäis olevan alun perin rakennusmestari koulutukseltaan. Varmaan ihan fiksu jäbä. Facebook-profiilin perusteella se on sinkku. Tai homo. – No niin, kiitos riittää, äiti sanoi kuulostaen kiusaantuneelta. Hän arvasi, etten googlannut miestä vain selvittääkseni, oliko hän vaarallinen murhamies tai muu huijari. – Tai sinkku se on ihan varmaan, koska miksi muuten se tulisi yksin kolmeksi kuukaudeksi kökkimään johonkin metsämökkiin, totesin. – Ja kyllä se varmaan on hetero, koska tykkää Facebookista rallista ja Leevi and the Leavingsistä. KÄÄNNYIN KATSOMAAN viereen ilmestynyttä kämppistäni Paulia. Hän kuunteli korvat höröllään puheluamme, vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan suomea. – Näyttääkö tämä mies homolta? kysyin Paulilta englanniksi ja näytin Askon kuvia. – Enpä usko, Paul arvioi. – Vaikka mistä teistä suomalaisista koskaan tietää. Tökkäsin Paulia hellästi nyrkillä olkavarteen ilmehtien paheksuvasti. Paul oli paitsi kämppikseni, myös paras kaverini. – Joo, ei se ole Paulinkaan mielestä homo, kerroin äidille. – Eli sulle on tulossa sinne vuokralaiseksi sun ikäinen heterosinkku. Jos tämä ei ole kohtalo niin ei mikään. Oli miten oli, minulle hän on vain vuokralainen. MINUN TIETÄÄKSENI äidillä ei ollut ollut ketään sen jälkeen kun isä kuoli. Oli vaikea käsittää, että siitä oli jo yli kaksi vuotta. Äiti oli ikäisekseen hyvässä kunnossa oleva luonnonkaunis, fiksu ja hauska nainen, jolla olisi voinut olla kovastikin kysyntää. Harmi vain, että hän asui hornankuusessa kylässä, jossa miehillä oli tapana kuolla ennen vaimojaan. ”Tämä on tällainen leskien kylä”, Marttilan Irma sanoi isän hautajaisissa. Vuotta myöhemmin Irma oli laskettu haudan lepoon miehensä Reijon viereen. – Oli miten oli, minulle hän on vain vuokralainen, äiti sanoi topakasti linjan toisessa päässä. – Sano Robille terveisiä. Robin nimen kuuleminen kouraisi ikävästi rintakehän alta. – Joo, minä sanon, valehtelin. – Soitellaan taas ensi viikolla. Olet rakas. Laitoin puhelimen pois. Paul katsoi minua päätään pudistaen. – Sinä et kertonut äidille töiden loppumisesta? hän kysyi englanniksi. – Etkä Robista, eikö niin? – Miten niin? – Sinä olit liian iloinen koko puhelun ajan. – Minä en halunnut huolestuttaa äitiäni, selitin ja samalla kuulin miten ontolta selitykseni kuulosti. – Eikä Robista ole mitään kerrottavaa. OLIN TAVANNUT ROBIN kaksi vuotta sitten nousevan – ja yhtä nopeasti laskevan – country-tähden videokuvauksissa. Olin kuvauksissa johtavan stylistin Mirabellan avustajana, Rob ohjaamassa. Kun hän kysyi kuvaustauolla puhelinnumeroani, olin niin naiivi, että luulin hänen pyytävän sitä ihan työn puolesta. Miksi menestynyt, karismaattinen ja minua parikymmentä vuotta vanhempi mainosohjaaja olisi kiinnostunut minusta – parikymppisestä stylistinalusta? Totta kai epäilykseni heräsivät, kun Rob muutamaa viikkoa myöhemmin soitti ja pyysi minua kanssaan illalliselle Chateau Marmontiin, legendaariseen hotelliin, jossa hän yöpyi ollessaan kaupungissa. Google kertoi kuitenkin miehen olevan onnellisesti naimisissa, joten päättelin, ettei hänellä ollut muulloin aikaa tavata. Jos olisin ollut itselleni ihan rehellinen, olisin myöntänyt, että menestyneen miehen kiinnostus hiveli itsetuntoa. Rob käytti valtaosan ateriasta kysellen taustastani ja unelmistani. Hän katsoi minua rauhallisin ruskein silmin ja sai minut tuntemaan, että olin sillä hetkellä tärkein ihminen maailmassa. Ennen pitkään huomasin kertovani hänelle itkien niin isän kuin kahdeksan vuotta aiemmin tapahtuneesta isonveljen kuolemasta. Siitä, miten tunsin itseni jengipetturiksi, kun olin jättänyt äidin yksin tyhjään taloon ja palannut Kalifornian aurinkoon. – Älä huoli, Rob vakuutti englanniksi, kun pyytelin nolona anteeksi itkuani. – Rakastan sitä kun ihmiset uskaltavat olla auki ja haavoittuvia. Rob pyysi illallisen jälkeen minua katsomaan kuvaamamme musiikkivideon raakaleikkausversiota bungalowiinsa. Sanoin kyllä, koska en ollut valmis lopettamaan maagista iltaa. Tunsin oloni miehen seurassa levollisemmaksi ja turvallisemmaksi kuin pitkään aikaan. KUN HERÄSIN seuraavana aamuna Robin bungalowin leveästä parisängystä alastomana alastoman miehen vierestä ja muistin miten olin päätynyt sinne, minuun iski armoton morkkis. Nousin vuoteesta ja keräsin vaatteeni niin hiljaa kuin pystyin sättien mielessäni itseäni siitä, että olin langennut maailman vanhimpaan ansaan. Juuri kun kaivoin alushousujani sängyn alta, Rob heräsi ja pyysi hymyillen palaamaan sänkyyn. – Kuule, oli tosi kivaa, mutta sinä olet naimisissa ja minä…, sanoin englanniksi ja tunsin,
