Psykoosilääkkeet: Mitä lääkärit eivät aina kerro – Professori John Read | Tämä on minun ja professori Readin 5. yhteinen jakso. Jakso on osa keskustelusarjaa, jota teemme yhdessä. Tällä kertaa aiheenamme ovat ns. antipsykootit. Puhuimme mm. näihin lääkkeisiin liittyvästä ihmisoikeusnäkökulmasta. Videoon on valittavissa suomenkielinen tekstitys. Voit myös lukea keskustelun sisällön tekstimuodossa videon alta. Psykoosilääkkeet: Mitä lääkärit eivät aina kerro – Professori John Read Johdanto Piia: Hei, nimeni on Piia Tuominen, ja tänään olen täällä professori John Readin kanssa. Olet Itä-Lontoon yliopistossa kliinisen psykologian professori. Minä taas olen entinen psykiatrinen potilas, ja olemme täällä yhdessä viidettä jaksoamme varten. Olen todella innoissani, että saan olla täällä. Nauhoitamme sarjaamme Mielenterveyden lääketieteellisen mallin haastaminen – Kohti inhimillisiä, näyttöön perustuvia ja ihmisoikeuksia kunnioittavia palveluita. Tämä on niin tärkeä aihe puhuttavaksi ja tämän päivän teemamme ovat antipsykootit. Minulla on omakohtaisia kokemuksia näistä lääkkeistä, mutta ajattelin aloittaa sellaisesta, että ensimmäinen kosketukseni antipsykootteihin tapahtui itse asiassa jo ennen omia henkilökohtaisia kokemuksiani näistä lääkkeistä. Ajattelin aloittaa siitä ja käyttää sitä lähtökohtana. Ennen kuin menin yliopistoon opiskelemaan psykologiaa, opiskelin ammattikorkeakoulussa noin vuoden ajan. Osana opintojani olin neljän viikon harjoittelussa eräänlaisessa päivätoimintakeskuksessa ihmisille, joilla oli mielenterveysvaikeuksia. Muistan yhden tilanteen tuolta neljän viikon ajalta. Lähdin kävelylle erään siellä käyvän henkilön kanssa, aikuisen naisen. Kävely oli osa toimintaa, jota siellä voitiin tehdä. Minä opiskelijana kävelin tämän naisen kanssa, kun yhtäkkiä hän alkoi melko hiljaa kuiskata ja puhua itsekseen tai jollekulle. Olin hämmentynyt. Mitä tämä on? Kysyin häneltä: mitä sinä teet? En kuule, mitä sanot. Voisitko puhua vähän kovempaa? Hän vastasi minulle, ettei minun tarvitse olla siitä huolissani, että hän vain jutteli avaruusolioiden kanssa, joihin hänellä oli yhteys. Palasimme päivätoimintakeskukseen, ja menin kertomaan keskuksen johtajalle, että olen huolissani tästä naisesta. Olen huolissani, ettei hän ota lääkkeitään. Se oli siihen aikaan käsitykseni antipsykooteista. Ajattelin, että nehän ovat psykoosia vastaan. Jos niitä käyttää, oireita ei pitäisi olla. Että juuri sitä varten ne ovat, ne kohdistuvat nimenomaan psykoottisiin oireisiin. Ja jos lääkkeitä käyttää, oireita ei pitäisi esiintyä. Ajattelin, että ehkä voisimme käyttää tätä lähtökohtana. Ja ehkä puhua hieman siitä ajatuksesta, mitä antipsykootit ovat, mikä niiden historia on, millä muilla nimillä niitä on kutsuttu. Ja ehkä on olemassa joitakin nimiä, jotka sopisivat niille paremmin, jos ajatellaan, mitä ne tekevät ja miten ne oikeasti toimivat. Mitä ajattelet? Onko tämä hyvä aloituskohta? John: Kyllä, on. Selvä. Nimityksistä puheen ollen, kaksi yleisintä muuta nimeä ovat neuroleptit, joka on eräänlainen kreikasta tuleva termi ja tarkoittaa hermoston lamauttamista tai taltuttamista, mikä on aika lähellä sitä, mitä ne tekevät. Toinen nimi on suuret rauhoittavat lääkkeet (major tranquilizers). Se oli alkuperäinen termi eikä sitä käytetä enää yhtä paljon, mutta se kuvaa hyvin tarkasti sitä, mitä ne todellisuudessa tekevät. Ne ovat erittäin tehokkaita rauhoittavia lääkkeitä. Haluan heti alkuun sanoa kaksi asiaa, jotka sanomme aina puhuessamme psykiatrisista lääkkeistä ennen kuin menemme pidemmälle: älkää tehkö muutoksia lääkitykseenne, jos käytätte sitä, älkääkä suositelko ystäville tai sukulaisille muutoksia yhden podcastin perusteella. Keskustelkaa lääkkeen määränneen tahon kanssa, lukekaa lisää, tehkää mitä tarvitsee, mutta älkää tehkö muutoksia vain tämän päivän keskustelumme perusteella. Ja haluan myös todeta, etten tiedä Piiasta, mutta minä tulen varmasti olemaan varsin kriittinen näitä lääkkeitä kohtaan niiden turvallisuuden ja tehon osalta. Mutta minun täytyy sanoa heti alkuun myös se, että ne auttavat ehdottomasti joitakin ihmisiä, mikä pätee kaikkiin psykiatrisiin lääkkeisiin ja jopa sähköhoitoon. Jotkut ihmiset siis hyötyvät näistä lääkkeistä. Halusin vain sanoa nämä kaksi asiaa. Palataan siis nimeen suuret rauhoittavat lääkkeet. Antipsykoottien historia ja dopamiini John: Ymmärtääksemme, miksi niitä kutsutaan suuriksi rauhoittaviksi lääkkeiksi, meidän täytyy palata ajassa taaksepäin näiden lääkkeiden alkuvaiheisiin. Ne olivat lääketyyppi, jota käytettiin alun perin kirurgiassa auttamaan sykkeen hidastamisessa ja käytännössä rauhoittamaan ihmisiä leikkausta varten. Ne eivät korvanneet varsinaista yleisanestesiaa, vaan toimivat eräänlaisena esivaiheena sille. Niillä siis rauhoitettiin ihmisiä ennen leikkausta. Joku sai ajatuksen, että kokeillaanpa näitä lääkkeitä psykiatrisissa sairaaloissa, koska siellä on paljon hyvin ahdistuneita ihmisiä, jotka juoksevat ympäriinsä, aiheuttavat kaaosta, kärsivät itse ja kuormittavat muita, ja joita on vaikea hallita. Ehkä rauhoittavasta lääkkeestä voisi siis olla hyötyä. Heillä oli toki muitakin lääkkeitä jo ennen tätä. Heillä oli käytössään kloorihydraatti, jolla ihmiset saatettiin uneen kahdeksi tai kolmeksi päiväksi. Jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollutkaan niin huono idea, koska sillä ei ollut sivuvaikutuksia, mutta se on aivan oma tarinansa. Sitä kutsuttiin itse asiassa unihoidoksi. Heillä oli myös barbituraatteja, mutta tuohon aikaan alettiin ymmärtää, kuinka voimakkaasti riippuvuutta aiheuttavia barbituraatit olivat. Niinpä he alkoivat käyttää näitä lääkkeitä. Vuosi 1952 oli ensimmäinen kerta, kun niitä käytettiin. Erittäin hyvä vuosi. Vuonna 1952 maailmaan tuli hyviäkin asioita antipsykoottien lisäksi. [naurua] Ja nämä lääkkeet olivat hyvin tehokkaita siinä mielessä, että ne rauhoittivat ihmisiä. Osastoista tuli vähemmän kaoottisia, vähemmän vaarallisia ja vähemmän stressaavia sekä henkilökunnalle että potilaille. Jotenkin tämä tulkittiin melko nopeasti väärin niin, että nämä lääkkeet parantavat skitsofrenian tai hoitavat sairautta tehokkaasti, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Mutta on helppo nähdä, miksi ihmiset ajattelivat niin. Nämä ihmiset vaikuttivat voivan paremmin. He olivat vähemmän ahdistuneita, vähemmän äänekkäitä, puhuivat vähemmän ääneen äänilleen, kärsivät vähemmän äänistä ja toimivat vähemmän paranoidisista harhaluuloista käsin. He olivat hitaampia, heidät oli hidastettu. Seuraava vaihe oli kohtalokas virhe. Pääteltiin, että jos nämä lääkkeet hoitavat skitsofreniaa, ehkä olemme löytäneet skitsofrenian syyn. Koska alettiin yrittää ymmärtää, mitä nämä lääkkeet tekevät aivoille. On laaja yksimielisyys, eikä tästä juuri kiistellä, että lääkkeet tekevät monia asioita. Ne vaikuttavat moniin järjestelmiin aivoissa ja kehossa. Yksi ensimmäisistä havaituista vaikutuksista oli kuitenkin se, että ne estävät dopamiinijärjestelmän toimintaa varsin tehokkaasti, erityisesti D2-reseptorin osalta. Ja sitten pääteltiin, että jos ne estävät dopamiinijärjestelmää ja nämä ihmiset näyttävät voivan paremmin, skitsofrenian syyn täytyy olla yliaktiivinen dopamiinijärjestelmä. Tämä oli hyvin yksioikoinen ajatus, eikä erityisen järkevä. Se on vähän sama kuin sanoisi, että päänsäryt johtuvat aspiriinin puutteesta kehossa. Hyvin yksinkertaistavaa ja oikeastaan typerää. Mutta siitä sai alkunsa teoria, josta puhutaan yhä tänäkin päivänä, 70 vuotta myöhemmin: että on olemassa ilmiö nimeltä skitsofrenia, jonka aiheuttaa yliaktiivinen dopamiinijärjestelmä. Mikä ei pidä paikkaansa. Itse asiassa asia on lähes päinvastoin. Kun dopamiinijärjestelmää estetään, tai kun aivoihin tai kehoon tehdään mitä tahansa keinotekoista puuttumista, aivot reagoivat ja yrittävät kompensoida tilannetta. Jos dopamiinijärjestelmä estetään, ja ajatellaan kahta hermosolua, jotka viestivät keskenään synapsin kautta, mitä tapahtuu? Synapsin toisella puolella alkaa vapautua enemmän dopamiinia, jotta sitä pääsisi esteen läpi. Toisella puolella, tämä menee hieman tekniseksi mutta on tärkeää, dopamiinireseptorit lisääntyvät ja kasvavat suuremmiksi yrittäen ottaa vastaan sen vähäisen määrän, joka pääsee läpi. Niinpä lopputuloksena syntyy yliaktiivinen dopamiinijärjestelmä, mutta se on lääkkeiden aiheuttama. Vuonna 1972 professori Seidner Massachusettsista, muistaakseni neurologian johtaja tai jotain vastaavaa, tunnisti tämän ilmiön. Sillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta käytäntöihin. Silti jatkettiin väittämistä, että dopamiinin yliaktiivisuus aiheuttaa sairautta, jota lääkkeet hoitavat. Todellisuudessa lääkkeet aiheuttavat tämän yliaktiivisen dopamiinijärjestelmän, mikä on varsin omituinen ajatus sisäistää. Lääkkeet, joiden väitetään hoitavan sairautta, itse asiassa aiheuttavat sitä ilmiötä tai ainakin tätä yliaktiivisuutta. Siinä hieman historiaa. Ja juuri siksi niitä kutsuttiin suuriksi rauhoittaviksi lääkkeiksi. Vieroitus ja yliherkistyminen Piia: Tämä saa minut ajattelemaan käsitettä dopamiiniyliherkkyyspsykoosi. Voisitko sanoa siitä jotain? John: Kun ihmiset yrittävät lopettaa lääkkeet, ilmenee joitakin samoja vieroitusoireita kuin muidenkin lääkkeiden kohdalla. Tämä on todellinen tabuaihe. Masennuslääkkeiden kohdalla tabu on viimeisen viiden tai kymmenen vuoden aikana murtunut. Ja juuri aiemmin tällä viikolla Yhdysvalloissa tuli merkittäviä hallinnollisen tason linjauksia masennus
